Katson maailmaa väsynein silmin,

liikaa oon nähnyt, liian vähän ymmärtänyt.

Sieluun on jäänyt murtumia,

joita ei korjaa aika, eikä mikään muu.

Uppoan pohjaan kuin vanha laiva,

muistot hiertää silmissä kuin unihiekka.

Muut näkee pinnan,

tunnen sen virran, sen kylmän.

Nää on ne jäljet mitä jäi,

kun muuri murtui sisältä päin.

Hiljaiset maanjäristykset,

horjuttavat ilman ääntä.

Arvet piirtää rajat

sen, mikä joskus oli ehjää.

Ne hohkaa pimeässä,

kun jään yksin ajatusten kanssa.

Näen huoneita ilman ovia,

valo ei löydä niihin tietä.

Sama filmi pyörii yhä,

samat sanat, samat virheet.

Välillä tuntuu, ettei mikään kanna,

maa on raskas, taivas repaleinen.

Oon samasta puusta kuin muut,

mut halki eri kohdista.

Mun säröt sopii sun säröihin,

kuin ois tarkoitettu niin.

Nää on ne jäljet mitä jäi,

kun muuri murtui sisältä päin.

Hiljaiset maanjäristykset,

horjuttavat ilman ääntä.

Arvet piirtää rajat

sen, mikä joskus oli ehjää.

Ne hohkaa pimeässä,

kun jään yksin ajatusten kanssa.

Menneisyys on ruostetta,

se syö, mut se myös värjää.

Se tekee maisemasta taidetta,

antaa seinille varjot ja tarinat.

Murtumien kautta valo kulkee,

ei kirkas, mut riittävä mulle.

Ne on osa maisemaa,

kuvioita, joita aika ei pese pois.

Ne kertoo missä oon ollut,

ja mitä musta on jäljellä.