Putikon talvessa vuonna kakskytkahdeksan, alkoi matka pojan, tuon pienen ja sitkeän. Vasta lapsena postia rintamalíinjoilla kannoit, keskellä pauhun sä rohkeutes annoit. Sitten Auvisen sahalla työsi sä aloitit varhain, siellä muovautui mies, se sisuista parhain.

Länteen vei tie, meri kutsui ja Ruotsin maa, uutta onnea etsimään, leipää ja maailmaa. Tukholman postista Göteborgin rantaan sä kuljit, hitsausmaskin taakse sä maailman suljit. Götaverkenin raudassa, Arendalin paloissa, laivat rakentuivat sun kättesi valoissa.

Vuosia kuljit sä polkuja yksin ja hiljaa, vaan usko toi sieluusi runsasta viljaa. Sitten Soile tuli lahjana taivaan ja armosta, sait vierelles sielun niin kauniista ja varmasta. Yhdessä reissasit maailman rannat ja maat, nyt levon ja onnen sä kotonasi saat.

Sä olet Herran mies, Mattin vanhin poika ja sydämmesi on puhdasta kultaa, et säästänyt vaivaa, et pelännyt multaa. Sana ja rukous – ne on sun voimasi olleet, sun esimerkkis tähden ei lapset oo eksyneet. Kaksi lasta ja neljä on lastenlapsia sulla, on kaikkien turva sun luoksesi tulla.

Nyt Putikon pelloilla metsä taas huminaa soittaa, kun yhdeksänkymmentäseitsemän vuotta nyt koittaa. Suku onnitelee ja päivä on tärkeä ja suuri, sä olet meidän suvun vahvin muuri. Nousdaamme jaloille ja kiitoksen annamme sulle: Heino, Raymond, Matin vanhin poika, sä olet rakkain ja esikuva meille!