Keskiyö taas taivaan ompelee,

sininen hohde katuja valaisee.

Kuu kulkee maan yllä niin,

väsynein askelin varjoihin—

kuin vartioiden uniaan.

…La nuit veille… les ombres chantent…

Tiedän, ettet nuku kuitenkaan,

sulje et silmiä milloinkaan.

Ripsesi lepää, mut uni ei,

jokin sun sydämes rauhaa vie,

vaik' kaikki muu jo nukkuis vaan.

Yö huokaa, hiljaa puhkeaa,

kaihosi luokseni virtaa taa.

Sanoja helliä, piikikkäitä,

sydämen syviä, särkyneitä—

käyt keskustelua kanssain maan.

…Qui de nous… est coupable…

Sanat ne tanssivat vuorollaan—

hellinä, terävinä ajallaan.

Yössä ne lentelee mielessäin,

riidellen vuoroin ja lempeäin,

kuin varjo syttyis uudestaan.

…La vérité disparaît… la nuit est longue…

Voiko huomen selvittää?

Voiko silmä myöntää, päästää ääneen?

Itsepäiset silmät jää,

piiloon kaiken totuuden ja sääleen.

Yö kietoo meidät harsoa,

riidan ja rakkauden varjoa.

Kello lyö taas, ja kuu hiljaa näkee—

sydämissämmekin myrsky tekee,

vaik' kumpikaan ei nuku taa.

…Et toujours… les ombres… veillent…