Usvainen maa,

illankoiton huomaansa ottaa

Pisarat kirkkaiden hetkien,

niin kauniina tallettaa

Jokainen niistä,

kalliina sisintä koskettaa

Kun hupenee päivät,

kasteeksi uudelleen muuttua saa

Elämän alkuna jokainen hetki,

jokainen piirto ikuistuu sydämeen

Kunnes joku niistä murtaa epätoivon,

ja taltuttaa kiihkeän ailahtelun

Mutta kun kaikki usva haihtuu,

mitä ihmiseen jäljelle jää

Onko hyvää mieltä,

onko onnen aiheita enempää

Kun syksy hyytää ja maasta kohoaa hohkaa

Jään rikkoina sen peilit piirtyilevät sielunelämään

Huurteinen maa,

hallitsee sen mikä villinä kukoistaa

Kasteen helmet,

jään sisään muistoiksi jää

Ikuinen luonto on

Ikuinen niin se on

Kuin roudan rikko se on

Jäinen lumiharson alla se on

Kunnes muistoina se uudelleen palata saa

Usvainen maa

Usvaan kätkeytyy

Vankina huokaa se kuoleman

Se huokaa

Vankina valkean lumen ja kuuran