Joka aamu herään, kun selviäminen ois työ.

Ei unelma.

Kun elämä ois vaan juoksuhiekkaa,

mitä vastaan mun on pakko räpiköidä.

Vaikka jokainen askel vetää mua syvemmälle siihen, mitä muut kutsuu normaaliks.

Ei tää oo elämää, tää on hengissä pysymistä,

päivästä toiseen, ilman lupaa uneksia.

Kaikki hymyilee, mut mä vaan roikun kiinni,

juoksuhiekassa, missä sydän jäätyy hiljalleen.

Mun kalenteri ei tunne lepoo, se vaan tikittää velvollisuuksia —

keittiönpöytä mun rintamasuunta, postilaatikko täynnä haavoja.

Oon oppinu hymyilee tyhjille seinille, etten hajoo ääneen.

Kun kukaan ei kuuntele, opin puhumaan hiljaa itelleni.

Ja vaikka tiedän ettei tää pysähdy,

en voi muuta kuin purra hammasta,

kun jokainen hetki on uusi isku,

ja mun sisin huutaa: älä päästä irti nyt.

Ei tää oo elämää, tää on hengissä pysymistä,

päivästä toiseen, ilman lupaa uneksia.

Kaikki hymyilee, mut mä vaan roikun kiinni,

juoksuhiekassa, missä sydän jäätyy hiljalleen.

Jos tää kaikki on vaan väliaikasta… miks se tuntuu ikuisuudelta?