Viens ici, ma douce Lamia…

Katuvalot valuu märkiin ikkunoihin,

sun varjo jää mun likaisiin vaatteisiin.

Sä huokaat hiljaa kuin synnissä puoliksi,

ja minä jään siihen kiinni kokonaan.

Kylmä yö hengittää kaulaa vasten,

sun sormet piirtää pelkoo kupeeseen.

Liian nuori sydän, liian vanha kaipuu,

me eksytään toisiimme uudelleen.

Ja vaikka tiedän

tie vie meidät syvemmälle,

mä avaan oven silti.

Rakasta mua niin et se sattuu vähän,

niin et yö ei päästä irti enää.

Sun suudelmas maistuu katumukselta,

mut palaat takaisin pimeään.

Me oltiin väärä aika, väärät nimet,

väärissä käsissä etsimässä valoa.

Ja silti kun sä katsot mua hiljaa,

mun sydän tahtoo vajota.

Nahkatakkis tuoksuu sateelta ja savulta,

sun ääni särkee hiljaisuuden hitaasti.

Me tanssittiin kuin viimeistä iltaa,

punaiset valot kasvoilla vapisten.

Sä sanoit: “Älä jää.”

Mä kuulin: “Pelasta mut.”

Ja koko kaupunki jäi taakse

kun painauduit mua vasten.

Yön viimeinen metro huutaa asemalla,

mut me ei nousta koskaan kyytiin.

Me jäädään tähän neonin alle,

rikkinäisinä — ja silti kauniina.

Rakasta mua niin et se sattuu vähän,

niin että muistot polttaa vieläkin.

Sun kuiskaus kuin piiskan kosketus,

jonka tunnen pimeydes yksin.

Me oltiin väärä aika, mustat liekit,

kahden varjon liian pitkä yö.

Vaikka aamunkajo meidät tuomitsee,

mä jäisin silti sun syliin.